THE REVOLUTIONARY MAGIC OF MOULD RENOVATION                   
I went to collect a bag of books like that one from the basement. I tried to find my fave book called Rinkelironkeli, it's a kids' poem book. I thought I'd taken that along, because that's yellow too, but this was Sulavoi by Heli Laaksonen; it looks pretty much the same when you take a gander at it. When I'd got upstairs, it's true I realized that was the wrong bag, however. I went back to the basement, but I didn't find the right one. All the stuff tumbled in the bags. One of them is that kind of little pasta cookbook I didn't even remember I owned, but I recognized it when I saw it. And there are, maybe, four books like that. I bought them once to read them, but because they've always been packed in some box and now in the basement due to all these episodes of mould moving and renovations, I didn't even remember they were there. I haven't read them yet – maybe I'll read them one day.
All my books are in batches of five like that one and in plastic bags, freezing bags. Actually my cousin told me it's the books that are the hardest to abandon. Many people wrap them in polyethylene folio. That was my first idea too. But because there are so many of them, and I can't necessarily touch them, my boyfriend said he wouldn't wrap each of them in plastic folio. Then there was a moment of silence; what to do now. Then I said: 'Then put them in plastic bags!'
We went to buy plastic bags, and, kindly and bravely, he wrapped all the books and CDs of his and mine in plastic bags. He and his friend also assembled a bookshelf in the basement and put them in the bookshelf. But there was a problem; I have always had my books in good order in the shelves and he just put them in the bags, and that's why I can't find anything there.
That second item is a red drinking glass just because I've always had a huge amount of crockery.   I've always yearned after that kind of pieces of attractive and great coloured crockery and I've got way too many of them. I could easily serve twelve guests several courses and I'd barely need to wash up between the courses. But maybe even that would make me feel sad because I would need to change the suite of crockery in the middle of of the meal.  Well, I've got way too many of them!
It was only today I understood it's been kinda terribly comforting not to have needed to abandon them. But every time we've moved we have damned them. I just draw pictures of fragile glasses on the moving boxes. I daren't write in Finnish what they contain because I'm afraid some dude might get angry when they realize how many boxes of crockery they are carrying.
But keepin' them was a good idea, because you can clean them. But there was a downside too this time; we had to haul them away, and, of course, we washed quite a few batches of them in the dishwasher. Then we started quibbling: 'Why are there so many of these?' and 'Where do we put them?' and 'Where do these go?' Part of them are still unpacked after our latest moving. We packed some of them quite properly in some boxes and cases, the others are just in plastic bags and we've stuffed them in a cupboard.
They look somehow lonely here, but I think that's what things separated from their right context do. And that plastic bag bugs me – somehow the whole situation; why do things have to be like this!
 INTERVIEW, 8th JAN.2016           

It was at the beginning of my studies that all of this started. I told my therapist
I felt awfully tired and incapable all the time. That's why he ended up suspecting a real bad depression. But moving away from that building meant the end of the depression. And one spring, around 2005, I had bronchitis. I think I had five courses of antibiotics, one after another, otherwise I was OK. -- I was diagnosed with asthma. A colleague of mine told me at once that there'd been a mould renovation in that very office block, two floors up. They didn't use any protection and she'd been ill the whole spring. I wondered whether there was something about that, but I forgot it because we moved to another building and everything was OK again.
I moved to a new flat too and, at once, I was continuously ill again. And when we examined the abode we found awful mould damages. There was some black slime under the threshold list of the toilet. It'd drained to the hallway and there was a thick layer of brick red mould under the shower tray. By then, I knew nothing of these mould affairs. The owner took the matter seriously and cancelled my tenancy illegally. It didn't bother me at all because I didn’t want to stay there. And clueless that I was, I took all my belongings with me, all the mattresses, pillows, clothes etc. and I didn't even try to clean them up.
I moved to the new home in two steps; first I took just a mattress and one suitcase, and I thought that was awesome that I felt so good. Well, then came the rest of my things, and that was the end of it. I went to the occupational health physician and I tried to talk about this matter, and she answered, 'Start doin' sports, you're just in bad shape'.
In my work, one of the worst mould related symptoms is that I feel so beat and squishy. I feel I'm strivin' hard to do things,but I don't do anything after all. I may be sittin' in a chair half an hour thinkin' I'm havin' a little rest to be able to work, and then, at once, a whole hour has passed. I lose time in my life like that. At that time I didn't realize how much mould affected my mood.
I got the opportunity to go on secondment to America. At that time I was aware that mould was my problem and that's why I looked for a flat in a new building. All of a sudden, I had new furniture and I'd learnt that all things must be washed before you move. The flat was new, and the climate was warm. I was able to to ventilate several hours a day throughout the year – sometimes in the middle of the winter, a few months a little less. I recovered real well and I was able to do sports for the first time in years. I had a real good time. But I was homesick.
I got my first job in the Nordic countries. That was again a real collapse. There was mould in the workplace and in all the houses. The illness crept again quietly in the form of fatigue. The most bugging mould related symptom is a kind of dumbness, that is to say you lose your train of thought. I was lucky to get a new job. That office is not OK either. I must always keep the window open. I do feel the cold. They call me a Finnish ice bear, because they think I like the cold there. I'm in the habit of sittin' there wearin' a couple of sweaters and long woollen underpants from as early as September.
I found a new home in a new house. This one is, by and large, OK, and so our home is in a pretty new house and even that is, by and large, good. My future looks pretty iffy. This illness slows down my work all the time. It'd be the easiest thing to be able to move to southern US, especially the south-western parts, because they're so dry, or to Canberra area, Australia, but it isn't a piece of cake.
We didn't abandon all the mould polluted stuff, because of our stubbornness. It was a real bad thing. We've tried to clean them up hard. And our books are in those plastic bags. Literally, we've got yards and yards of them, and the bookshelf stands in the basement store.
HOMESIIVOUKSEN ELÄMÄNMULLISTAVA TAIKA                       
Kävin hakemassa sielt kellarista yhen tommosen kirjapussin. Etin mun lempikirjaa Rinkelironkelia, se on lasten runokirja. Sen mä luulin ottaneeni, ku sekin on tommonen keltanen, mut sit tää olikin tää Heli Laaksosen Sulavoi, mikä on aika samannäköinen, ku äkkiä kattoo. Yläkertaan päästyäni kyl tajusin, et tää olikin nyt väärä pussi. Menin takasin kellariin, enkä sit löytänyt sitä oikeeta. Ne on kaikki sekasin niis pusseissa. Siin on tommonen pieni pastakeittokirja, mitä mä en edes muistanu omistavani, mut kyllä sit tunnistin, ku näin sen. Ja sit siin on – oliks noita nyt neljä tollast kirjaa – mitkä mä oon aikanaan ostanu, et lukisin ne, mut sit ku ne on näitten homemuuttojen ja -remonttien takia aina pakattu johonkin laatikkoon, ja nyt sinne kellariin, niin en edes muistanu, et ne oli siellä. Siin ne on nyt sit lukematta edelleenkin – ehkä mä jonain päivänä luen ne.
Ne on tommosissa viiden kirjan nipuissa ja muovipusseissa, pakastepusseissa kaikki. Itse asiassa mun serkku kerto, et just kirjoista ihmisten on tosi vaikee luopuu, et monet käärii niit elmukelmuun. Se elmukelmu oli munkin ensimmäinen ajatus. Mut sit ku niitä on niin paljon, ja ku mä en pysty niihin välttämättä koskemaan, nii mun poikaystävä sano, et hän ei missään tapauksessa kääri joka ikistä kirjaa elmukelmuun. Sit oli sellanen hetken hiljaisuus, et mitäs nyt. Et mitä täs tilanteessa tapahtuu, ja sit sanoin ”Selvä, paa ne muovipusseihin!”. Ja sit me mentiin ja ostettiin noita muovipusseja, ja sit hän kääri kiltisti ja urheesti kaikki omat ja mun kirjat muovipusseihin, ja cd-levyt muovipusseihin, ja kokos kaverinsa kanssa kirjahyllyn sinne kellariin ja pisti ne sinne hyllyyn. Mut sit tietysti, ku mulla on ollu aina kauheen tarkka järjestys mun kirjahyllyssä, ja hän vaan pisti ne kaikki pusseihin, niin nyt en löydä sielt mitään.
Toi toinen esine on tollanen punainen juomalasi just sen takia, et ne astiat on sellanen tavararyhmä, mitä mulla on aina ollu kauheesti. Oon aina ollu kauheesti kaikkien tommosten hienojen ja hienon väristen astioitten perään ja mulla on niit aivan liikaa. Voisin helposti syöttää kahdelletoista hengelle useemman ruokalajin, eikä tarviis juurikaan tiskata välissä. Ehkä silloinkin vaan kärsisin, ku joutusin vaihtamaan sarjaa kesken aterian. Et niitä on aivan kohtuuttoman paljon!
Sit mä itse asiassa just tänään tajusin, et se on tavallaan kauheen lohdullista, et niistä mun ei oo tarvinnu luopuu. Joka muutossa niit on kirottu. Muuttolaatikoihin vaan piirrän niit särkyvän lasin kuvia. En uskalla kirjottaa niihin selkokielellä, et mitä niis on, koska pelkään, et joku kaveri suuttuu, ku ne tajuu, miten montaa astialaatikkoo ne kantaa.
Mut just se, et ne voi pitää, ku ne pystyy puhdistamaan, oli ihan hyvä oivallus. Päinvastoin nytki, ku niit kärrättii, ja tietysti aika monta astiankoneellista pestiin, nii sit oli et "Miks näit on näin paljon?" ja "Mihis nää tulee?" ja "Mihin nää menee?". Niistäkin on itse asiassa osa edelleen purkamatta sen viimesen muuton jäljiltä. Ne, jotka on jotenki siististi joihinkin laatikoihin ja rasioihin pakattu, ne on vaan laitettu muovipussiin ja tungettu niis muovipusseissaan kaappiin.
Jotenkin ne vähän tos yksinäisiltä näyttää, mut niin varmaan aina paikastaan erotetut tavarat, ja ehkä niinku ärsyttää tuo muovipussi – jotenki se koko tilanne –, et miks sen täytyy olla näin!
HAASTATTELU 08.01.2016                                                            
Ihan ensimmäinen kohta, mis mä luulen et tää alko, oli mun opiskelujen alkuaikana. Kerroin psykologille, et olin jotenki kauheen väsyny ja semmonen saamaton koko ajan, niin hän pääty epäilemään tosi vakavaa masennusta. Mutta se masennus päätty kuin ihmeen kaupalla heti, ku muutin pois siitä rakennuksesta, mis me asuttiin. Ja yks kevätkausi, suurin piirtein 2005, mulla oli koko ajan keuhkoputkentulehduksia. Varmaan viis antibioottikuurii peräjälkeen, ja muuten olin ihan kunnossa. Mulla todettiin astma. Työkaveri sano yhtäkkiä, et siin samassa toimistorakennuksessa, kaks kerrosta ylempänä, oli tehty isot homeremontit vessaan ilman mitään suojauksia, et hän oli ollut sairaana sen koko kevään. Aattelin, et onkohan täs jotain, mut en jotenkin sitä sillon miettiny, koska me muutettiin toiseen rakennukseen ja kaikki oli taas kunnossa.   
Muutin asuntoakin, ja yhtäkkiä olin koko ajan sairaana. Ja ku se asunto tutkittiin, nii sielt paljastukin ihan hirveet homevauriot. Vessan kynnyslaatan alla oli mustaa limaa, joka oli valunu eteisen puolelle ja seisomasuihkualtaan alla oli ihan reilu tiilenpunainen homekerros. Sillon en tienny näistä homeasioista mitään. Asunnon omistaja otti sen kuitenkin ihan vakavissaan, ja sano mut laittomasti irti.  Eihän se tietenkään mitään haitannu, koska en halunnu jäädä sinne. Tietenkin tyhmänä otin kaikki irtaimistot sellaisenaan mukaan, enkä ees yrittäny puhistaa niit; kaikki patjat ja tyynyt ja vaatteet ja...
Muutin kahessa osassa uuteen asuntoon, ensin pelkän patjan ja jonkun yhen matkalaukun kanssa, ja olin silleen et tää on ihan mielettömän siistii, et mull on tosi hyvä olo! No sit tietenkin ne muut tavarat tuli perässä, ja se siitä. Kävin työterveyslääkärillä ja yritin puhua tästä asiasta, ja hän vaan vastas siihen, et ”Rupeet vaan urheilemaan, oot vaan niin huonossa kunnossa”.  
Mulle yks pahimpii – työn kannalta – homeoireita on se, et mulle tulee semmonen väsymys ja vetelyys, et tavallaan niinku pinnistelen kauheesti, mut sit en tee mitään kuitenkaan. Saatan istuu puol tuntii tuolis ja aattelen, et mä nyt vähän lepään, että jaksan, ja sit yhtäkkiä on mennykin tunti. Et sillai mun elämässä katoo tollain aikaa. En silloin tajunnu sitäkään, miten paljon home vaikuttaa mun mielialaan.
Sain mahdollisuuden mennä Amerikkaan työkomennukselle. Silloin tiesin, et nyt tää home on ongelma, ja et etsin asunnon uudesta rakennuksesta. Mulla oli yhtäkkiä uudet huonekalut, ja olin oppinut, et kaikki kamat pitää pestä ennen ku muuttaa. Se asunto oli uus, ja siel oli lämmin ilmasto. Pystyin lähes vuoden ympäri tuulettamaan monta tuntii päivässä – joskus ihan keskitalvella, muutama kuukausi, piti tuulettaa vähän lyhyemmin. Paranin tosi hyvin ja pystyin ensimmäistä kertaa vuosiin urheilemaan. Se oli tosi mukavaa aikaa. Mut mulla oli koti-ikävä.  
Sain ensimmäisen työpaikan Pohjoismaista. Se olikin taas suora romahdus. Työpaikka oli homeessa ja kaikki talot on homeessa. Sairaus hiipi taas hiljaa väsymyksenä. Rasittavin homeoire on semmonen tyhmyys, et ajatus ei juokse. Onneksi sain uuden työpaikan. Ei sekään toimisto oo kunnossa. Mun pitää aina pitää ikkunaa auki. Oon oikeesti tosi paleleva. Ne sanoo mua suomalaiseks jääkarhuks, koska ne luulee, et mä pidän siit kylmyydestä. Istun siellä joku kaks villatakkii päällekkäin ja pitkät villakalsarit jalassa jo syyskuusta lähtien.
Löysin kodin uudesta talosta. Se on nyt suurin piirtein hyvä, ja sit meil on koti Suomessa uudehkossa talossa ja sekin on suurin piirtein hyvä. Tulevaisuus näyttää aika epävarmalta. Tää sairaus tietenkin hidastaa koko ajan mun työtä. Ois kaikkein helpointa, jos onnistuisin siirtymään Yhdysvaltojen eteläosaan, varsinkin lounaisosiin, ku ne on kuivat, tai sitten Australiaan Canberran alueelle, mut se ei oo niin helppoo.
Osittain niistä hometavaroista ei itsepäisyyden vuoksi luovuttu, mikä oli tosi huono asia. Me ollaan tosi paljon yritetty niitä puhdistaa. Ja kirjat on tosiaan nois muovipusseissa. Niitä on metrikaupalla kirjaimellisesti, ja kirjahylly on pystytetty talon kellariin varastoon.
Back to Top